Joskus muinoin, kun olimme aivan pieniä lapsia, kaipasimme salapoliisitoimintaa ja seikkailuja. Tarkkailimme ympäristöämme; jospa vaikka havaitsisimme jotain outoa toimintaa. No, ei me oikein jutun aihetta löydetty. Lopulta päädyimme tarkkailemaan lähistöllä olevaa taloa. Ihan vain siksi, kun sen ikkunassa oli erikoinen valo. Kai se oli joku loisteputki, mutta koska emme olleet ennen moista nähneet, päättelimme paremman puutteessa, että siinä talossa tapahtui varmaan outoja asioita.
Ryömimme lumihangessa taloa tuijotellen, koska otaksuimme salapoliisien toimivan niin. Kirjoitin tärkeänä muistivihkooni ”Osoitteessa XX olevan talon ikkunassa on salaperäinen valo”. Sääli, ettei siitä havainnosta seurannut seikkailua Viisikon tapaan. Kylmyys ajoi pikkuiset seikkailijattaret lopulta kotiin.
Olin viikonloppuna Soilen luona. Ulkoilutin tapani mukaan koirat ennen nukkumaan menoa (aamuvuoro on siskon hommia). Olin korjaamassa Kanelin kakkoja, kun koira alkoi vuhkia. Huomasin heti, että se tuijotti jännittyneenä viereisen talon yläkerran ikkunaa. Siellä oli huone pimeänä ja televisio välkehti sinistä kajoa sivuseinällä. Kanelin mielestä moinen oli arveluttavaa käytöstä talon ikkunalta. En saanut koiraa uskomaan, että kyseessä oli ihan normaali juttu, joten poistuimme heti kun sain läjät pussiin.
Seuraavana yönä Kaneli kakki taas samaan paikkaan. Mietin, että mahtaisiko se muistaa edellisillan jännät tapahtumat. No, juu. Kykkimisen jälkeen koira yhtä äkkiä muisti. Se kiepsahti ympäri, huomasi saman oudon välkkeen ikkunassa ja sanoi taas ”Vuh, vuh”. Tällä kertaa komensin karvaturrin istumaan selkä pahaenteisen talon suuntaan. Se hiljenikin ja aloin kouria jätöskasaa pussiin. Kaneli tiesi, että sen kuului istua käsketyssä paikassa, hyvin pian se kuitenkin keksi ”Hei, mun niskahan taipuu!” ja kurkotteli lapansa yli taloa tuijottamaan. Vaimea ”Vuh, vuh” kajahti jälleen ilmoille. Laitoin käteni näköesteeksi jolloin koira vaikeni. Se kääntyi tuijottamaan kiltisti eteensä kunnes jatkoin kakan keräämistä.
Seurasi taatusti naurettavan näköinen esitys. Minä yritin siivota Kanelin jälkiä, koira huomasi tilaisuutensa koittaneen, kurkki taakseen ja sanoi ”Vuh, vuh.”. Minä käännähdin takaisin, laitoin käden näköesteeksi ja koira hiljeni, jolloin yritin jatkaa hommiani. Ja niin edelleen, uudestaan ja uudestaan. Mielestäni koira ei varsinaisesti pelännyt, kyseessä näytti olevan jonkinlainen pöhkö leikki.
Kaneli-raukka. Velvollisuudentuntoisesti se yritti kertoa ”Hei, salaperäinen valo ikkunassa!” mutta tyhmä ihminen ei ymmärtänyt mistään mitään. Niin me vaan kasvetaan aikuisiksi ja hukataan kaikki seikkailun maku elämästä.
Kommentit