JOKUNEN NOVELLI
Se on kovin hankalaa, tämä kirjoittaminen. Erityisen vitsikkääksi (sairas huumorintaju tuo hilpeyttä elämään) juttu menee, jos on jonkinlainen tarve kertoa, mutta ei loppujen lopuksi keksi mitään kerrottavaa. LOL! Joskus sitä kuitenkin tulee kirjoiteltua, ja tähän blogiin ajattelin joitain juttujani haudata.
<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Eli miten se nyt menikään Olipa kerran jotain scifin tapaista.
PAPUKAIJAKUUME
Minä muistan kuinka papukaijakuume sai alkunsa. Olin silloin vielä nuori, alle neljänkymmenen, ja ihmiskunta eli vuottaan 1005.
Olimme juuri pitäneet filosofisen kokouksen, jossa olimme pohtineet mistä tulimme ja minne olimme matkalla. Olin hyvin tohkeissani uudesta ajatuksesta, jonka mukaan tietokoneemme Darwin olisi luonut meidät ja asteroidiarkkimme Stepherdin. Siihen saakka oli uumoiltu, että asialla olisivat olleet mustat aukot.
Ehkäpä tämä uusi teoria selittäisi Darwinin uupumisen, huoltajamme oli aikaa sitten kokenut jonkinlaisen hermoromahduksen. Se oli siitä saakka ollut kovin epävarma ja arvaamaton. Paras keino saada Darwin itkemään, oli kysyä siltä kummat olivat totta, dinosaurukset vai lohikäärmeet.
Ehkäpä maailman tekeminen ja meistä huolehtiminen oli ollut niin raskasta, että kone oli uuvahtanut. En tiedä. Darwin vakuutti tutkivansa asiaa, kuntouttavansa itseään ja toipuvansa joskus seuraavan sukupolven aikana.
Olin syvällä mietteissäni kun ystäväni Nelli tarrasi minua hihasta kiinni. Hänen kasvonsa loistivat innosta.
Kato tätä!
Hän ojensi rannenäyttönsä silmieni eteen. Yritin tarkentaa katseeni kirjavaan kuvaan.
Se on vihersiipiara ja se on oikeasti totta, sillä sen perintötekijöitä löytyy geenimuistista. Räpyttelin hajamielisenä silmiäni. Aha.
Ajatukseni rouskuttelivat edelleenkin ihmiskunnan mystisessä alussa.
Se on lintu, se on papukaija, ja se on hyvin älykäs. Eikö olekin kaunis?
Huokaisin ja pysähdyin tutkimaan näyttöruudun kuvia jykevänokkaisista otuksista. Kovin olivat värikkäitä, punaista enimmäkseen, mutta myös vihreää ja sinistä höyhentä löytyi.
Olihan se tietysti hyvä, että Nelli oli toipunut kieltävästä lisääntymispäätöksestä. Vilkuilin arvioiden ystäväni kasvoja. Hän tuijotti vaihtuvia kuvia täsmälleen samalla kiihkolla kuin vauvatallenteita kuukausi sitten. Entä jos hän ei saisi lupaa edes papukaijaan?
Sano nyt jotain, hän tiuskaisi posket hehkuen kilpaa silmien kanssa.
Kylläpä on kaunis, totesin tottelevaisesti. Ja olihan se, kerrassaan komea oli se elukka.
Θ Θ Θ
Siitä se alkoi. Nelli sai lintunsa ja kohta ympärillä hälisevä ihailijalauma halusi itselleen samanlaisen. Papukaijoista tuli oikea villitys. Arkin vihersiipiaralukumäärä pomppasi tähtimäisiin lukemiin. Kaikki kulkivat kaija mukanaan ja kehuivat lemmikkinsä ihanuutta. Joka puolelta kuului ilosta pulinaa ja hellyttäviä rääkäisyjä.
Alkuinnostuksen hälvettyä ihmisille selvisi, ettei se niin yksinkertaista ollutkaan. Uudet lemmikin olivat kyllä kauniita ja älykkäitä, mutta kertakaikkisen hankalia asuinkumppaneita. Ne metelöivät, sotkivat, vaativat koko ajan huomiota ja pomottivat ihmisiään mennen tullen. Pahalla tuulella ollessaan ne purivat perheenjäseniään. Ja aivan hirvittävän kookkaiksikin ne näyttivät kasvavan.
Pikku hiljaa alkoi Suureen kupoliin, arkin mahtavimpaan puistoon, ilmestyä heitteille jätettyjä papukaijoja. Joka aamu kanta oli lisääntynyt, eivätkä ne taatusti tehneet sitä itse, eiväthän lintupolot olleet vielä edes täysi-ikäisiä.
Papukaijojen annettiin olla. Olivathan ne upeita koristeita, ja ehkäpä ihmisillä oli huono omatunto heitteillejätöstä. Puistorobotit ohjelmoitiin ruokkimaan lintuja ja kaiken ajateltiin olevan hyvin. Toki olikin. Aroilla ainakin oli hauskaa. Ruokaa sai vaivatta, lajiseuraa oli tarjolla, puistokupu oli viihtyisä kaikkine kasveineen ja lentotilaa oli riittävästi. Jos silti välillä alkoi kyllästyttää, aina oli ihmisiä kiusattavana.
Eivät papukaijat ilkeitä olleet, niiden mielestä ihmiset vain olivat ylettömän huvittavia. Meistä sai aikaan mitä hassuimpia reaktioita. Ei tarvinnut kuin hiipiä salaa puistovierailijan vierelle ja rääkäistä korvan juuressa, tai syljeskellä hedelmämössöä ohikulkijoiden päälle. Ihan pelkkä kakkiminenkin sai ihmiset joskus käyttäytymään tosi hilpeästi.
Kesyt papukaijat olivat toinen huvin lähde. Niitä kiusattiin armotta. Aralauma rääkyi halveksivia "tsirp-tsirp" huutoja aina kun näki jonkun lajikumppaninsa istuskelemassa ihmisen olkapäällä. Ne myös kävivät säikyttelemässä lemmikkiraukkoja. Kaiken huvin päätteeksi ne räkättivät puissa niin, että olivat oksilta pudota.
Minä otin tavakseni viettää vapaa-aikojani puiston penkillä. Papukaijat alkoivat tottua minuun, eivätkä kovinkaan kauaa jaksaneet pelleillä kanssani. Ilmeisesti minusta ei lähtenyt tarpeeksi hassuja ääniä ja eleitä. Yksi niistä kiinnitti erityisesti huomiotani, se vaikutti arojenkin orsipuun mukaan huumorintajuiselta. En tiedä oliko se uros vai naaras, kaikki papukaijat näyttävät samalta. Aloin kuitenkin kutsua sitä Ara-Melliksi.
Loppujen lopuksi otus halusi itse tutustua minuun. Ehkä sitä alkuun viehätti rääkyvän punaiset hiukseni. En tiedä. Se kuitenkin alkoi pikku hiljaa siirtyä lähemmäksi istumispaikkaani. Usein se näytti odottavan tuloani, vaikka olikin olevinaan kovin välinpitämätön sitten kun huomasi minut.
Θ Θ Θ
Vuoden päästä Ara-Melli ja minä olimme jo melkein aina yhdessä. Olimme selvittäneet arvojärjestyskysymykset ja lintu oli suostunut antamaan pomon paikan minulle. Toisinaan töissä ollessani ja joskus öisin lintu vietti aikaansa lauman kanssa. Muutoin kuljimme yhdessä. Tsirptsirpittelyn kohteeksi joutuminen sai kaverini raivoihinsa ja se ryntäsi äkäisesti rääkyen lauman kimppuun. Linnut selvittivät erimielisyytensä ja Ara-Melli jätettiin kiusanteon ulkopuolelle.
Olimme onnellisia. Ara-Melli varttui kohti aikuisikää ja me pidimme toistemme mielet virkeinä. Se hoiti osansa rakastavalla seurallaan ja iloisella temppuilullaan, minä rakastin sitä takaisin ja opetin sille elämän tosiasioita. Joka päivä selitin linnulleni ympärillä olevien esineiden ja olentojen nimiä, eri värejä ja materiaaleja. Se näytti nauttivan suunnattomasti opetustuokioistamme, vaikken huomannutkaan sen oppivan mitään.
Minäkin vartuin, enkä enää niin kovasti pohtinut ihmiskunnan alkuperää. Jossain vaiheessa joku keksi väittää, että arkiston lukemattomat tallenteet paikasta nimeltä Maa eivät olleetkaan mytologista viihdettä, vaan totta. Me kuulemma olimme tulossa tuolta planeetalta ja matkalla jonnekin kaukaiselle korvikkeelle.
Moiselle väitteelle nauroivat tietysti papukaijatkin. Kaikkihan tiesivät aurinkokunnat. Keskellä posotti tappavasti säteilevä tähti tai pari, ja niitä kiertävät planeetat olivat joko helvetillisiä kaasujättiläisiä, tai kuivia kivipalloja. Miten sellaisissa paikoissa saattaisi asua? Kaikki moiseen viittaavat tallenteet olivat väkisinkin myyttistä alkuperää, silkkaa fiktiota. Ilman asteroidiarkkia ei voinut olla elämää! Darwinilta asiaa ei kannattanut udella, laite ei ollut vielä saanut keskusyksikköään tasapainoon ja vollotti pienimmästäkin syystä.
Kului kolme vuotta. DNA-testin mukaan Ara-Melli oli naaras. Se oppi muutamia sanoja, lähinnä se kiljui ruokaa ja laumalta oppimaansa "Pää kiinni!" -huutoa. Se jokseenkin varmasti ymmärsi enemmänkin, mutta ei suostunut sitä myöntämään. Toki voi olla, että yliarvioin ystäväni kykyjä. Puolustuksekseni minun on kyllä sanottava, että nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin Ara-Melli osaa jo melkein keskustella. Se myös osaa noutaa oikean muotoisen ja värisen esineen kun pyydän. Sitä se tosin ei suostu tekemään toisten papukaijojen nähden.
Puhumisopiskelusta minun on aivan pakko kertoa, mutta teen sen lyhyellä esimerkillä. Olin jo kuukauden päivät hokenut Ara-Mellille "Kuinka voit tänään?" toivoen sen oppivan näin yksinkertaisen asian. Lukemattomista toistoista huolimatta lintu ei tuntunut ymmärtävän. Mutta annas olla, kun ystävättäreni Nelli puuskahti "Voihan nakki", se kyllä tarttui ja kerrasta. Ara-Melli mietiskeli asiaa seuraavaan aamuun ja tervehti sitten minua iloisesti "Hei, kulta. Voihan nakki!" Ja siitä se hetken mietittyään keksi "Kuinka voit, nakki!" tervehdyksensä, jota se käyttää vielä tänäkin päivänä.
Siis kolme vuotta elelimme rauhassa symbioottisessa suhteessamme. Sen jälkeen kohtasimme lööriläiset.
Θ Θ Θ
Olin niin sanotussa ohjaamossa. Darwin oli kertonut jonkin lähestyvän meitä ja siksi joku istui aina vahdissa arkin keulassa. Kone oli innoissaan.
Lähestyy edelleen, se ilmoitti tärkeilevästi. Sitten siltä pääsi konenikotus.
Olen niin onnellinen. Enkös olekin toipunut hyvin? Vihdoinkin teen jotain enemmän kuin vain huolehdin aluksesta ja teistä matkaajista.
Kohotin huvittuneena kulmakarvojani. Onko elintärkeistä ylläpitojärjestelmistä huolehtiminen sinun mielestäsi jotenkin vähäpätöistä?
Ei tietenkään, en minä sitä tarkoittanut kone vaikeni ja kylmäisevän hetken verran pelkäsin järkyttäneeni sen mieltä. Ojensin käteni ja lattialla leluaan töninyt Ara-Melli lensi ihmisorrelleen. Se tuijotti minua keskittyneesti, pää kallellaan. Rapsutin sitä hajamielisesti odotellessani tietokoneen jatkavan. Darwin kilahti. Teistä huolehtiminen on tärkein tehtäväni, se ilmoitti. Ara-Melli mutisi jotain silmät ummessa. Haluaisin vain palvella teitä paremmin. Nythän te ette ollenkaan tiedä mistä tulette tai minne olette menossa.
Kone vaikeni jälleen. Ara-Melli sai tarpeekseen hyväilyistä ja loikkasi siivet harallaan lattialle. Se suunnisti vesikipolleen juomaan. Hyvinhän sinä olet pärjännyt, olet oikein hieno kone, selitin Darwinille. Huomasin puhuvani sille kuin papukaijalle ja otin virallisemman äänensävyn käyttööni. Joko tiedät mikä se lähestyvä kohde on? Kone jäljitteli huokausta. Ara-Melli huokaisi perässä ja yritti tunkea itseään vesikippoon. Otuksen jalat sätkivät kun se koetti kylpeä aivan liian pienessä astiassa. Jonkinlainen alus se on, sillä se hiljentää vauhtiaan selvästi. Se suuntaa edessämme olevaa pistettä kohden. Olen laskenut, että se saavuttaa meidät ensi viikolla. Ainiin, se lähettää kummallista signaalia, mutta en saa selvää onko kyseessä viesti vai häiriö.
Uteliaisuuteni venytteli lonkeroitaan. Millaisesta signaalista on kyse?
Darwin antoi näytteen. Kaiuttimista kuului outoa surinan, kirskahtelun ja pulputuksen sekameteliä. Voisin yrittää analysoida lähetystä kone sanoi selvästi epäröivällä äänellä.
Eijei, ei tarvitse, kiiruhdin selittämään. Varmastikin se on ystävällismielinen, kai se jo olisi ampunut meitä, jos ei olisi.
Θ Θ Θ
Kohtaamista odotellessamme ihmiset kuluttivat aikaansa hermostuneen innostuneina. Minä istuin Nellin kanssa Suuren kuvun puistossa ja katselimme puissa leikkiviä papukaijoja. Ystäväni näytti tyytymättömältä. Ilman noita otuksia voisin saada luvan sellaiseen pikkuiseen apinaan, hän valitti. Tuhahdin kyllästyneenä. Ihan oikein sinulle. Jättäisit senkin kohta heitteille. Nelli vilkaisi minua happamana, mutta oli hiljaa. Kyllä hän ymmärsi tilanteen.
Katsoin eilen sellaisen muinaisen tallenteen, aloin selittää vaihtaakseni puheenaihetta. Siinä oli puita, mutta ne eivät olleet ollenkaan tuollaisia kesyjä kuin meillä. Nelli mulkoili papukaijoja, mutta vaikutti jo hieman kiinnostuneelta. Ei kai puita voi kesyiksi kutsua. Nehän ovat kasveja, ja nököttävät siinä mihin ne on istutettu, hän nurisi. Sellaisiahan ne meillä on, mutta siinä tallenteessa ne osasi liikkua. Ne olivat aivan kauhean vihaisia, taivuttelivat runkojaan ja heiluttelivat oksiaan. Niistä lähti sellainen kiukkuinen suhina ja niiden riehuminen piiskasi ilmaankin vauhtia.
Nelli tuijotti minua epävarmana. Samaa puppua toi on kuin se kaikki muukin, valaat ja yksisarviset. Hän alkoi hihittää. Tai sitten niitä on käytetty tuulettimina. Kikatimme kumpikin hermostunutta käkätystä. Pää kiinni! joku papukaijoista kiljaisi. Muut yhtyivät sen mielipiteeseen ja meitä alkoi entistä enemmän naurattaa.
Ara-Melli löysensi kynsiensä puristusta ja liukui oksaa myöten alemmas. Se jarrutti nokallaan ja loikkasi jalkojemme juureen. Se tuijotti meitä vuoronperään päätään kallistellen, pörhisti sitten höyheniään ja lensi takaisin oksalleen. Siellä se imeskeli vaivautuneen oloisena varpaitaan. Sekin vaikutti hieman hermostuneelta. Olin varmaan tartuttanut oman epävarmuuteni lintuystävääni.
Θ Θ Θ
Darwin oli laskenut kohtaamisajan täysin oikein ja sen itsetunto oli selvästi korkealla. Avaan huoltoluukun. Varmaankin he ymmärtävät lähettää sukkulan siitä sisään.
Ihmiset siirtyivät huoltoaulaan odottelemaan. Nyt aluksesta erkani pienempi kappale, se lähestyy meitä tasaisella vauhdilla, Darwin selitti. Lisää uteliaita ahtautui ensin ehtineiden sekaan. Ihmiset supisivat keskenään ja liikahtelivat levottomina. Emme ollenkaan tienneet mitä olimme kohtaamassa.
Minä olin jättänyt Ara-Mellin puistoon. Papukaijat eivät erityisemmin pidä muutoksista, enkä ollut varma miten se suhtautuisi mahdollisiin uusiin olentoihin.
Ilmalukko kolisi ja suhisi. Luukku avautui ja kurkottelin kaula pitkänä sen suuntaan kuten useimmat muutkin. Muutama ihminen tosin päätti siinä vaiheessa häipyä paikalta ja jokunen lapsi peitti silmänsä pelottavalta näyltä.
Tai ensinhän emme nähneet mitään, pelkkää valkeaa aluksen seinää vain. Kun luukku sitten avautui enemmän, paljastuivat kulkuvälineensä vierellä seisoskelevat lööriläiset. Naamani venähti hämmästyksestä ja kuulin yllättyneitä äännähdyksiä ympäriltämme. Olivatko nuo älyllisiä olentoja?
Ne lähtivät liikkeelle ja ihmislauma hätkähti kuin yhtenä eliönä puoli askelta taaksepäin. Meitä lähestyi hitaasti pari polven kokoista möhkälettä, jotka näyttivät lähinnä käveleviltä viinirypäletertuilta. Hyönteisiä, joku mutisi vieressäni. Tulijat pysähtyivät. Ehkäpä nekin kummastelivat meidän outoa ulkonäköämme.
Niiden takaa leijui valkealta muovilta näyttävä pallo. Ihmislauman kuiskinta yltyi, olimme nähneet leijuvia esineitä vain painottomuudessa. Hypistelin hermostuneena puseroni helmaa. Pallo leijui meitä kohti ja pysähtyi. Se kolahti kysyvästi ja naksahteli sitten pehmeästi.
Ihmiset rentoutuivat jonkin verran. Tulijat vaikuttivat ystävällisiltä ja eikä valkea pallokaan näyttänyt vaaralliselta. Jopas ovat, Nelli kuiskasi. Aika herttaisilta ne oikeastaan näyttävät, hän jatkoi. Onneksi en ottanut Ara-Melliä, sen mielestä ne voisivat näyttää suorastaan herkullisilta, supisin takaisin. Taas meitä alkoi kikatuttaa.
Jonkin aikaa odoteltuamme kuulimme leijuvan pallon kumahtavan ontosti. Kuului yskäisyn tapainen ja pallo alkoi puhua. Hetken ihmettelyn jälkeen arvelin sen olevan tulkkauslaite. Tervehdys, ystävät, tulkki toisteli haparoiden. Kuulin viinirypäleiden napsahtelevan ja kitisevän sen takana. On aina miellyttävää kohdata muita. Hetken epäröityään aluksen päällikköporras huudahti kuorona: Tervetuloa, muukalaiset!
Lööriläiset heiluttelivat tovin etummaisia raajaparejaan. Me tervetulemme, ystävät, pallo kilahti ja vieraat vaappuivat lähemmäksi. Olemme yrittäneet viestitellä kanssanne. Ette vastanneet, huolestuttaa. Onko jokin hätätila?
Ihmiset katsoivat noloina ja kummissaan toisiaan. Emme ymmärtäneet viestiänne, eräs päälliköistä lopulta tunnusti. Tulijat kävivät lyhyen äänneryöpyn keskenään.
Eikö ole tulkkilaitetta? he kysyivät. Ei ole, johtokuoro mutisi. Onpas erilaista! Olennot ihmettelivät. Ei siis hätätilaa? Ne ryömivät taas hieman lähemmäksi. Kaikki on ihan hyvin, johtajat ilmoittivat. Pienen pulinan jälkeen joku ihmisjoukosta kuitenkin huudahti: Onhan meillä tietenkin ongelmia tietokoneemme kanssa. Se on vähän sekaisin.
Θ Θ Θ
Eivät lööriläiset meidän elämäämme mitenkään pahasti mullistaneet. Olihan meidän tallenteissa ollut kaikenlaista juttua avaruuden väestä, joten mikäs ihme se oli jos mekin sellaisia kohtasimme.
Meidän kaltaisiamme he eivät olleet koskaan ennen tavanneet, eivätkä niin ollen kyenneet kertomaan meille alkuperästämme tai määränpäästämme. Heiltä kuitenkin kuulimme oudon uutisen; joillain planeetoilla oli mahdollista elää!
He olivat oikein miellyttäviä olentoja, papukaijatkin hyväksyivät heidät kohtuullisen pian. Vietimme monia kiehtovia hetkiä vieraidemme kanssa. Kun lööriläiset lopulta ymmärsivät Darwinin ongelmat, he lupasivat parantaa huoltajamme.
Θ Θ Θ
Minä muistan kuinka papukaijakuume sai alkunsa. Olin silloin vielä nuori, vähän päälle neljänkymmenen, ja ihmiskunta eli vuottaan 1009.
Se tapahtui ensimmäisessä Darwinin kuntoutusta suunnittelevassa kokouksessa. Lööriläisten lähettiläs päästi kumman äänen ensimmäisenä. Pian muutama muu seurasi perässä. Tulkkauslaite puhui aivastamisesta. Ara-Melli vaikutti erittäin tarkkaavaiselta. Kymmenen minuutin kuluttua kokous oli keskeytettävä, kaikki lööriläiset ääntelehtivät sairaalloisesti.
He vetäytyivät omiin oloihinsa potemaan ja heidän tietokoneensa määritteli taudin vieraan viruksen aiheuttamaksi, lähinnä influenssaa muistuttavaksi taudiksi. Se oli peräisin papukaijoista. Linnuille ja ihmisille täysin vaaraton virus aiheutti lööriläisille tappavan taudin. He kutsuivat sitä papukaijakuumeeksi.
Lööriläiset ottivat sairaansa, pakkasivat hätäisesti tavaransa ja katosivat avaruuden tyhjyyteen. Emme ole kuulleet heistä sen jälkeen.
Θ Θ Θ
Nyt olen jo vanha, kunto on heikentynyt ja muistikin alkaa pätkiä. Ara-Melli on vielä elämänsä kukoistusvaiheessa. Olen testamentannut sen pojantyttärelleni. Tina on kovin ihastunut lintuun ja Ara-Mellikin hyväksyy hänet lähelleen.
Darwin on edelleen sekaisin, ihmiset miettivät vieläkin alkuperäänsä ja määränpäätään. Jotkut Tina ikäiset uskovat ilmeisen vakavissaan, että papukaijat ovat jumalia ja loivat aikoinaan meidät ihmiset todella oudossa paikassa nimeltä Maa.
Ara-Melli on tänä päivänäkin ihastunut lööriläisaivastukseen ja päästelee sitä matkivaa ääntä aina kun riemastuu.
Abana, 2006
PYRAMIDIN VARJOSSA
1
Se oli kirjaimellisesti häikäisevä ilmestys. Nyt kun lakikivi saatiin paikoilleen, pyramidi oli valmis. Tai siltä se hetken verran näytti. Äkkiä kuului hätääntyneitä huutoja ja heti perään hyvin ikävä rusahdus. Lakikivi oli murtunut. Valtava kivimassa aloitti jyrisevän rytistelyn kohti maan kamaraa. Se runnoi tieltään työmiehet ja rakennustelineet eikä pysähtynyt edes ramppiin vaan kimmahti siitä ilmaan. Hetken sen valkeus hohti vasten turkoosia taivasta, sitten se pamahti ihmisjoukkoon.
Resi huomasi tuijottavansa näkyä suu auki ja loksautti leukansa kiinni. Häneen oli vaikea tehdä vaikutusta, mutta tämä projekti ja sen lopputulos oli kyllä ihmettelyn arvoinen. Hän tsuumasi yleiskuvasta sisään kunnes sai hävityksen kauhunäyttämön virtuaaliruudulle.
Oijoivoi, hän ajatteli, mutta ei saanut silmiään irti verisestä näkymästä. Ihmiset kirkuivat.
Päätutkija potkaisi Resiä, mies havahtui onnettomuudesta ja sulki tallennusikkunan. Hetken hiljaisuuden jälkeen kaikki alkoivat puhua yhteen ääneen. Resi alkoi taitella kasaan tallentavaa aikaikkunaa. Laite humisi edelleen, ja jos vei kätensä lähelle näyttöruutua, saattoi tuntea voimavirtojen sykähtelyn.
Jostain tuli ihana kahvin tuoksu. Resi pakkasi laitteensa laukkuun ja lähti kohti telttaa. Hänen puolestaan egyptologit saivat kaakattaa aivan rauhassa, ei heidän jutuistaan kuitenkaan mitään ymmärtänyt. Resi kohensi ryhtiään, aikaikkunan käyttö kohensi taianomaisesti hänen itsetuntoaan. Laite oli liian monimutkainen jotta edes hän, insinööri, olisi sitä täysin ymmärtänyt. Mutta hän melkein oivalsi periaatteen. Se oli paljon enemmän mihin egyptologit pystyivät. Tunnettua oli, etteivät he erottaneet hiukkaskiihdytintä pölynimurin letkusta. Hän kaatoi kahvia mukiinsa ja istahti leponurkkauksen sohvalle odottelemaan siirtolupaa.
Ajassa lineaarisesti liikkuva ihmislaji ei olisi koskaan voinut itse keksiä aikaikkunaa, niin niserkeliläiset ainakin väittivät. Se, mitä heille oli keksinnöstä annettu vaihtokauppana, oli suuri salaisuus. Erilaisia huhuja kyllä liikkui, jotkut niin järjettömiä, ettei niitä voinut ottaa tosissaan. Vai miten pitäisi suhtautua väitteeseen, että maailman köyhimmistä osista oli äkisti mukamas kadonnut miljardi ihmistä? Toki ihmisiä oli liikaa ja niserkeliläiset kieltämättä olivat lihansyöjiä, mutta ei kukaan tosissaan voinut uskoa ihmisistä sellaista. Resi nuuhki kahviaan ja pohti omaa lajiaan ja sen johtohahmoja. Saattoihan huhussa toisaalta olla perääkin.
Ensin markkinoille tulivat tavalliset aikaikkunat. Vain suurimmilla yhteisöillä oli varaa hankkia niitä, hallitukset antoivat ostoluvan vain harvoin yliopistopiirien ulkopuolelle. Itsestään selvää oli, että kun kaikki kynnelle kykenevät olivat ikkunansa hankkineet, markkinoille ilmestyi tallentava malli.
Aikaikkunoiden käyttö oli tarkoin rajattua ja luvanvaraista. Vain koulutetut insinöörit kykenivät käyttämään niitä, ja he olivat kaikki hallitusten palkkalistoilla. Aivan kuten Resikin. Mies röyhtäisi tyytyväisenä. Palkka oli hyvä ja työ arvostettua. Jos piti kiinni vaitiolovelvollisuudesta, eikä livennyt hämärähommiin, saattoi hyvinkin elää eläkeikään saakka, eli satavuotiaaksi.
Hän otti keksin ja kaatoi kuppiinsa lisää kahvia. Egyptissä oli talvi ja Gizan tasanteella oli sekä pilvistä että tuulista. Suojaavasta rasvakerroksestaan huolimatta Resi paleli helposti. Hän mutusteli nautiskellen keksiään ja tuijotti saasteista harmaalle taivaalle.
Oli vain hyvä, että menneisyyteen näkemistä rajoitettiin. Ihmiskunta varmaankin sekoaisi, jos kaikki maailmassa tapahtunut paljastettaisiin.
Aluksi tutkimuslupia oli saanut melko helposti, kunhan ei liian läheistä menneisyyttä ollut tonkimassa. Keskiaikainen Eurooppa; okay, Kennedyn murha; no way! Erinäisten intiaaniongelmien jälkeen oli tultu siihen tulokseen, ettei USA:ssa sopinut aikaikkunoida ollenkaan. Melkein kaikki muutkin maat seurasivat esimerkkiä, joten nykyään ihmisten planeetta oli täynnä kieltoalueita ja aikakausia. Resi vähät välitti kunhan töitä riitti, hän halusi rikastua. Onneksi muinainen Egypti oli melko harmiton tutkimuskohde, sitä ei paljoakaan sensuroitu ja hommista ei ollut pulaa. Kaikissa paikoissa ei tietenkään voinut käytännön syiden takia tehdä tutkimusta, saatikka kaivauksia, olihan kyseessä sentään hyvin tiheään asuttu maa.
Pääpomo kävi kertomassa, että hallituksen agentti oli saapunut. Resi kumartui avaamaan ikkunan laukun. Sillä välin leppoisan oloinen nuori mies oli astunut telttaan.
Terve, oli kuulemma tapahtumarikas keikka, hän sanoi kaivaessaan koodia povitaskustaan.
Kivi rytisi oikein kunnolla, Resi selitti ja he kumpikin naurahtivat. Pääpomo tuijotti heitä yrmeänä.
Lukitaan se nyt vaan ilman ilveilyä, nainen äyskäisi. Hänellä oli jo lappu kourassa. Miehet keskittyivät laitteeseen. Resi pureskeli poskiaan pysyäkseen vakavana.
Kaikki kolme näppäilivät turvakoodin koneeseen. Nyt se oli lukossa kunnes se jälleen avattaisiin kolmen sarjanumeron yhteistyöllä. Vaikka epäluotettavat ikkunainsinöörit teloitettiinkin heti oikeudenkäynnin päätteeksi, ei kukaan uskaltanut jättää aikaikkunaa heidän hoiviinsa ilman varmistusta. Resi hihitteli mielessään. Tallentava aikaikkuna tarvitsi omaa insinööriä kaiken aikaa. Tämä huolto- tai oikeastaan hoivatyön tarve oli yksi syy korkeaan palkkaan, ikkunaa täytyi aina raahata mukanaan. No, se sopi hänelle erinomaisesti.
2
Resi käveli Kairon kadulla ystävänsä Tsurtsan kanssa. Kaveri oli niserlekiläinen ja edusti neljästä sukupuolesta sitä, jonka mahapussissa hedelmöitetty alkio muhi ensimmäisen kuukautensa ennen kuin luikerteli varsinaisen äitiolennon sisään. Hän haiskahti voimakkaasti sienimunakkaalle, niin tekivät kaikki niserlekiläiset.
Onko pakko?, Resi ärisi. Tsurtsan leppoisa läpsytyskävely kävi hänen hermoilleen.
On, joo. Olisi epäkohteliasta hiippailla. Ei tässä olla saalistamassa, kuten tiedät.
Kyllä Resi tiesi, mutta hän oli hermostunut ja äreä.
Sitä paitsi ihmiset, sinäkin, hermostuvat jos haahuilen ajassa edes takaisin. Resi ei vastannut. Hän tiesi ettei kolmatta vaihtoehtoa liikkumiselle ollut. He tulivat museon edustalle.
Käydään ensin kirjakaupassa, otus ehdotti.
Eikä käydä. Kato noita turvatarkastusjonoja! Parempi painella suoraan sinne.
Tsurtsa örähti jotain, ehkä omankielisen kirouksen, katosi ja ilmestyi saman tien jonon päähän kirjakaupan kassi kainalossaan. Lähistön ihmiset liikehtivät rauhattomina. Tsurtsa heilutti käpäläänsä Resille ja hymyili (ihmisiltä opittu tapa). Kymmenkunta jonottavaa turistia päätti jättää museokierroksen väliin.
Resi puuskutti kaverinsa luo, hänellä oli jo hiki.
Juurihan sanoit, ettei tuollainen ole kohteliasta!
Otus väänteli naamaansa tavalla, joka saattoi jäljitellä viatonta ilmettä.
Sieltä sai näitä opaskirjoja. Kato kuin hieno. Ja paljon edullisempi kuin tuolla sisällä.
He ostivat lippunsa vuorollaan ja nostivat irtotavaransa läpivalaisulaitteen hihnalle. Tallentava aikaikkuna vinkui ja vihelsi. Vartijat tuijottivat epäluuloisina suurta laukkua. Resi kaivoi esiin erikoislupansa ennen kuin kukaan ehti kysyä mitään. Paperi sai mustapukuiset miehet innostumaan. Muutama arabiankielinen huudahdus ja kaikki lähistön vartijat olivat kurkkimassa kassissa hehkuvaa aikaikkunaa. Miehet huokailivat ihastuneina ja kiiruhtivat sitten takaisin paikoilleen.
Kierroksen jälkeen Tsurtsa oli hyrisevän hurmaantunut ja Resi läpikotaisin pitkästynyt. Kaikkeen sitä pitikin kaverin tähden suostua. Voitaisiinko me nyt palailla hotellille?
Totta kai. Vieläkö sitä viskiä löytyy, vai ryystimmekö jo kaiken loppuun?
Resi piristyi huomattavasti viskin mainitsemisesta.
On sitä vielä kymmenkunta pullollista. Mutta ei me voida ryypätä, tänään on hommia. Mistään ei tule mitään jos sinä haahuilet kännissä ajasta toiseen. Tsurtsa laittoi arvokkain elkein opaskirjansa rapisevaan muovikassiin. Hän ei ilmiselvästi halunnut kommentoida edellistä humalaansa.
Hotellille ei ollut pitkä matka, eikä sen aikana tarvinnut ylittää kuin yksi hengenvaarallinen katu. He ohittivat turvapuomit, vartijat ja pommikoirat. Sisäänkäynnin luona oli tuttuun tapaan turvatarkastus. Resi oli asunut hotellissa jo pitkään ja vartijat tiesivät laukun sisällön, mutta silti se vaan täytyi joka kerta läpivalaista. Aikaikkuna vikisi taas jotain vastalauseen tapaista, kun Resi jätti sen läpivalaisuun kulkeakseen metallinpaljastimen läpi.
Olihan nykyään helpompaa. Vanhat mallit tarvitsivat energian saamiseksi insinöörin sormen kyljessä olevaan koloonsa. Nyt homma hoitui langattomasti ja laitteen satunnaiset kitinät yhteyden heiketessä olivat pikku juttu.
Tsurtsa läpsytteli marmorisen aulan läpi kohti hissejä. Otuksella oli selvästi kiire viskin luo.
Oota nyt vähän, tää vehje painaa ja jalkoja särkee. Tsurtsa räpisteli yläraajojaan samaan tapaan kuin Resin autistinen sisaren poika, mutta hiljensi hiukan vauhtiaan.
Yhdennestätoista kerroksesta oli hieno näköala Niilille. Tosin saastepilvi samensi edelleenkin näkymiä. Tsurtsa kaivoi viskipuollon esille yöpöydän laatikosta. Resi huokaisi ja kävi hakemassa pari lasia kylpyhuoneesta. Otetaan vaan muutamat. Sitten mennään, hän selitti palatessaan. Tsurtsa kaatoi lasit täyteen ja avasi kaapissa olevan TV:n. Ei kai taas sitä paikallista ujellusta? mies kysyi huvittuneena ja maisteli juomaansa.
Totta kai. Sinä et ymmärrä arabialaisen popin hienouksia.
En todellakaan.
Resi heräsi kylpyammeessa kammottavaan päänsärkyyn. Kylkiluita musersi aikaikkunan paino. Mies kiskaisi sormensa irti laitteen sisälmyksistä ja yritti päästä jaloilleen.
Tsuurtsaa, ei vastausta. Tietenkään. Kaveri oli taas menettänyt aikarakkulansa hallinnan ja viuhtoi jossain tulevassa tai menneessä. Huone haisi kuitenkin sienimunakkaalle, joten ilmeisesti lähdöstä ei ollut pitkä aika. Resi muisti äkkiä inhoavansa sieniä ja hänen oli kiiruhdettava vessanpöntölle oksentamaan.
3
Heillä oli laiton kaivausalue, vähän suuresta pyramidista länteen, melkein sen varjossa. Siellä oli jokseenkin turvallista tonkia maata, ympärillä oli pelkkää öistä autiomaata. Henki tietysti menisi kummaltakin, jos moinen aikaikkunan väärinkäyttö tulisi julki. Resi hymyili julkeasti. Hehän eivät jäisi kiinni.
Oli kylmä yö. Itäisellä taivaanrannalla hehkuivat Kairon valot. Hiekassa nökötti ultraviolettilamppu; Resi kammosi skorpioneja. Heillä oli selvä työnjako, ihminen kaivoi ja niserlekiläinen saalisti hämähäkkieläimiä. Aikakone hurisi itsekseen, siitä hohti epämääräisen väristä valoa.
Tsurtsa keskeytti rouskuttelunsa. Eikös sinulla ole perhettä? hän kysyi.
Oli eukko ja seitsemän lasta. Ei se oikein sujunut. Entäs sinä?
Minulla on perhe. Haluaisitko katsella kuvia siitä? Resi ei ehtinyt vastata, hän kiljaisi ja iski lähelle hiippaillutta skorpionia lapiolla.
Hyi helvetti. Sä päästit yhen tänne. Jatketaan nyt vaan hommia, että päästään täältä pois.
Samassa rinteen takana välähti valo ja kuului lähestyvän auton ääniä. He jähmettyivät tuijottamaan siihen suuntaan. Resin sydän pomppi niin kovasti, että mies hytkyi mukana. Ote lapiosta lipesi ja työkalu rämähti maahan. Tsurtsan ilmeestä ei saanut selvää. Oven läiskähdys, rahisevia askelia, tupakansavun hajua. Terve, kollega. Jokos jotain löytyy? Resi tunnisti äänen, se kuului sille valtion agentille. Tulija väläytti taskulampun päälle ja sohi valokiilalla ympäristöä.
Resi ei saanut sanaakaan suustaan. Tsurtsa ilmeisesti pureskeli taas skorpionia.
Ajattelin, että sovittaisiin voitonjaosta. Tulijan taskulamppu heilahti niserlekiläisen suuntaan. Olen varmistanut turvallisuuteni. Minulla on erinäisiä tallenteita teidän touhuista. Ne joutuvat Muinaismuistoviraston, hallituksen ja teikäläisten suurlähettiläälle, jos kävisi niin, etten palaisi takaisin. Tsurtsa läpsytteli sivummalle hiekka pöllyten. Resi selvitteli kurkkuaan. Miten sinä
Äkkiä kaikki muuttui. Ensin katosi Tsurtsa ja heti perään vilpillinen agentti. Kohta niserlekiläinen ilmestyi rinteen takaa, hän kiskoi agentin ruumista perässään. Kävin listimässä sen kun se tuli autosta ulos.
Hulluko sä olet? Nyt me jäädään taatusti kiinni, Resi vinkaisi.
Höpsistä. Kun syön sen aivot, saan tietää missä ne tallenteet ovat. Sitten vain menen ja tuhoan ne. Tsurtsa avasi kitansa, Resi hätääntyi. Et kai sä sitä siinä syö, hän parkaisi. Hampaat lonksahtivat toisiaan vasten. Hyvä on. Tsurtsa tarttui raatoon ja katosi taas. Ja samassa hän oli jälleen palannut. Resiä hirvitti otuksen maiskuttelu. Joko sinä Kaveri nyökkäsi. Maistui kanalle, savustetulle sellaiselle.
Entäs nyt?
Otan tyypin auton, ajan sen kotiin ja tuhoan tallenteet. Tiedän missä ne ovat. Tyypin kaveri tulee hakemaan niitä parin tunnin päästä, jos puhelua ei tule. Odota sinä täällä. Ei tässä kovin kauaa mene.
Minä tulen mukaan! Resi huudahti epätoivoissaan. Hän ei jäisi yksin pimeyteen niiden ötököiden keskelle. Tsurtsa korahti. Turvallisinta on, että odottelet täällä autossa. Jos jokin menee vikaan, pääsen nopeammin yksinäni karkuun, hän selitti ystävällisesti. Resin ei auttanut kuin uskoa kaveriaan. Hän otti tallentavan aikaikkunan ja sulkeutui auton turvaan.
4
Kesti kiduttavan iäisyyden ennen kuin niserlekiläinen palasi. Resi oli siinä vaiheessa kokenut jo monta hermoromahdusta. Siltä hänestä ainakin tuntui. Hän istui jalat penkillä, sillä hyvin pian yksin jäätyään, hän oli pakkomielteenomaisesti alkanut uskoa, että sisään oli päässyt livahtamaan skorpioni.
Tsurtsa kurkisti sisään. Resi raotti ikkunaa vapisevin käsin. Hän tuijotti epätoivoisen odottavasti ystäväänsä. Tämä hymyili, aika vaisusti tosin. Kaikki hyvin. Löysin tallenteet ja heivasin ne tuhannen vuoden päähän tulevaisuuteen. Haluatko vielä kaivella, vai lähdetäänkö pois? Resi alkoi kiskoa turvavyötä paikalleen. Aja sinä, minä en pysty.
Kumpikin oli vaitonainen. Lopulta Tsurtsa kääntyi katsomaan ystäväänsä.
En ole koskaan ennen tappanut ketään, siis älyllistä olentoa. Sen sanottuaan hän keskittyi taas ajamiseen ja vaipui hiljaisuuteen. Resin kauhu oli kaikonnut, hän tunsi olonsa lähinnä turraksi. Hän mietti välinpitämättömänä, että se saattoi olla jonkinlainen shokkireaktio. Väliäkö tuolla.
He ehtivät ajaa Pyramiditietä Gizan tasangolle saakka. Siellä heitä vastaan tuli poliisipartio valot välkkyen. Resi melkein tunsi taas jotakin. Tsurtsa jarrutti ja käänsi auton ulos tieltä. Tai yritti ainakin, ajoneuvon pohja kolahti reunakiviin. Puuskutusta ja ähellystä, tönimistä ja sienimunakkaan vahva tuoksahdus.
Minun täytyy kynsiä turvavyö poikki. Sitten otan sinusta kiinni ja vien meidät toiseen aikaan.
Eivät ihmiset osaa sellaista, Resi mutisi. Kuului repivä ääni, vyön ote hellitti ja Tsurtsa kiskaisi Resin syliinsä. Ja sitten he olivat jossain muualla.
Kesti hetken ennen kuin Resi tajusi, etteivät he olleet muualla, vaan toisessa ajassa. Hän tuijotti silmiään uskomatta rosoista kivikasaa. Se oli joskus ollut Khufun pyramidi. Ilmassa oli jotain vikaa, hän ei saanut keuhkoihinsa riittävästi happea. Se pisti hänen mieleensä vauhtia. Kauhu palasi.
He luiskahtivat jälleen toiseen aikaan, menneisyyteen. Aurinko kuumotti, henki ei vieläkään oikein kulkenut ja silmissä uiskenteli mustia pilkkuja. Ympäriltä kuului outoa puhetta. Resin katse tarkentui, he olivat suuren ihmisjoukon keskellä. Ihmisten katseissa näkyi järkytys, kumppanuksethan olivat ilmestyneet paikalle tyhjästä. Pikkuhiljaa niserlekiläisen outo ulkomuoto saavutti ihmisjoukon ymmärryksen ja kaikki yrittivät päästä kiljuen kauemmaksi. Se oli tungoksen tähden melko mahdotonta.
Tsurtsa oli jo jaloillaan, hänelläkin näytti olevan hengitysvaikeuksia.
