Kuten arvata saattaa, Giuseppe Verdin Aida on lempioopperani. Tosin näin sen vasta nyt, mutta katsoinpa sitten kaksi eri esitystä, kirjaston hyllyistä kumpikin.
Ensimmäinen versio
La Scala, 1985
Aida: Maria Chiara
Radames: Luciano Pavarotti
Amneris: Ghena Dimitrova
Amonasro: Juan Pons
Orkesteri ja kuoro: Teatro Alla Scala
Loistavat esiintyjät, kuoroa myöten, ei voi muuta sanoa. Puvustus ja lavasteet sen sijaan ovat käsittämättömän kamalat. Suoraan sanoen ihan järkytyin.
Lava on pieni ja lavasteet ankeat. Missään ei ole tietoakaan asiaankuuluvasta väriloistosta. Rakennukset ja monumentit ovat värittömiä ja murentuneita. Kaikki näyttää raunioilta.
Pthan temppeli nousee kyllä kivasti lavan alta, mutta on pieni, sekalainen kiviröykkiö. Faraon tytär laittautuu parhaimpiinsa tilassa joka näyttää vankiselliltä. Ihan totta! Kalteriseinä ja paljaissa kivimuureissa isoja metallirenkaita. Vain kahleet puuttuvat.
Huh!
Mitä lienee ovat olevinaan, niin muinaisegyptiläisiä nämä asut eivät ole. Sotilaat näyttävät lähinnä roomalaisilta, pappisväen ulkonäkö on outo sekoitus antiikin juutalaisuutta ja kristillistä ortodoksisuutta. Pääosien esittäjien vaatetusta en osaa edes arvailla… Babylon 5?
Huhhuh!
Yli ymmärryksen menee myös toisen näytöksen toisen osan sankarien vastaanottokohtaus. Farao seisoo pystyyn nostetun sarkofarin pohjaosan sisällä.
Tähän ei enää huh'it riitä!
CD:nä tämän kyllä haluaisin, niin hienon kuuloinen esitys oli. Upeita ovat tietysti Celeste Aida ja Triumfimarssi, mutta suosikkikappaleeni taitaa olla hyvin mystinen Ptah-laulu, jonka nimi ilmeisesti on Possente Fthà, mutta koko ooppera on hyvän kuuloista (mitä en kovin monesta alan tekeleestä voi sanoa). Loppukohtaus, jossa yhdistyvät kuoron Ptah-kappale pääosaparin O terra, addio sekä Amneriksen rukous rakastettunsa sielulle on todella vaikuttava kokonaisuus.
Toinen versio
The Royal Opera House, Covent Garden, 1994
Aida: Cheryl Studer
Radames: Dennis O'Neill
Amneris: Luciana D'Intino
Amonasro: Alexandru Agache
Tässä versiossa ei lavasteita oikeastaan olekaan. Ihan hyvä, jos vaihtoehtona on pölyiset kiviröykkiöt. Loppukohtauksessa esiintymislava on jaettu kahteen kerrokseen, mistä annan plussaa.
Puvustus on astetta vähemmän karsea, mutta esiintyjät eivät mielestäni ole yhtä taitavia kuin ensin näkemässäni esityksessä.
Tanssiosuudet ekassa versiossa olivat epämääräistä haahuilia kädet ylös ojennettuina, tässä toisessa oli itämaisten taistelulajien osaajia esiintymässä. Näytti hyvältä!
Jatkan etsimistä, kyllä minä vielä löydän ”sen oikean” version tästä oopperasta. Odotellessani tein pari aiheeseen liittyvää kuvaa. Ensimmäisessä prinsessa Amneris kuulee rakkaimmalleen langetetun kuolemantuomion, toisessa pääpari Aida ja Radames elävältä haudattuina, mutta onnellisesti yhdessä.
Lisätty aamulla puoli kolmen aikaan:
Pakko oli nousta sitä etsimään... Näillä näkymin yritän tilata Metropolitan Opera -version vuodelta 1989. Pääosissa Aprile Millo ja Placido Domingo. Näytti ja kuullosti hienolta.
Nyt menen takaisin nukkumaan.
Kommentit