Olen keksinyt itselleni kaikenlaista kiusaa, aivan kuin töihin paluussa ei olisi tarpeeksi haastetta. Operaatiossa on mukana terveitä elintapoja, tiukempaa taloutta, sekä kirjoittamista. Se kirjoittaminen sai alkunsa kun lopultakin keksin tarinan. Moisen ihmeen edessä päätin ryhtyä hommiin. Nousen nyt joka arkiaamu tuntia aikaisemmin kirjoittamaan. Etenen noin sivun päivävauhtia, mutta parempihan se on kuin ei mitään.

Keskiviikkona oli vapaapäivä, mutta nousin silti ajoissa ylös… siis joskus kymmenen aikoihin. Reippailin kahvin voimilla koneen ääreen ja edistin tarinaa sen pakollisen sivun verran. Kävin kaupassa, sen jälkeen pesin pyykkituvassa kolme koneellista kangastavaraa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Eikä siinä vielä kaikki. Illalla katselin ulos ikkunasta ja sain päähäni, että haluan mennä lenkille, siis ihan ottamaan muutaman juoksuaskeleenkin. Kaikki minut tuntevat ymmärtävät, että moinen hipoo jo mielenhäiriötä; minähän kun en urheilua harrasta.

Kävin nyt kuitenkin tunnin lenkillä. Matkan aikana juoksin pariin otteeseen sata askelta. Olin aika yllättynyt ja ylpeä ”saavutuksestani”, olin arvellut selviäväni viidestä kuudesta askeleesta ennen nääntymistä. Ihan mukavalta se tuntui loikkia vauhdilla eteenpäin metsäpolulla. Saa sitten nähdä kuinka surkimusluokan polveni asiaan reagoi.

Nyt on Myytinmurtajat katsottu ja on ehdottomasti aika mennä nukkumaan. Tämän ohjelman takia en päässyt aiemmin untenmaille (tallentava boxi on rikki). Noin muuten olen saanut päähäni vielä yhden kiusan: jos nousee aiemmin ylös, on mentävä nukkumaan aikaisemmin.

Koskakohan palaan normaalin laiskaan olotilaani?