Tässä nyt sitten lopultakin tulee, tämä viimeinen osa... Kuvat ovat viimeistä lukuun ottamatta fuskua, sillä olen ottanut ne Kanelin toisen vierailun aikana.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Jääkaapista kannattaa aina pitää hyvää huolta.

Lähdimme Kanelin kanssa kohti koiratarhaa. Siellä oli pari vaaleaa labradorinnoutajaa. En halunnut sotkea heidän juttujaan joten kiersin lenkin aitauksen ympäri. Kun lähestyimme paikkaa uudelleen, kohtasimme - ja seurasi rähinä. Kumpikin osapuoli saatiin nopeasti kuriin, ja pääsimme kaivatulle portille. Ei ketään sisällä, päästin Kanelin irti. Pienten puolella oli musta koira miehen kanssa. Koiranomistaja tuli aidalle, minä istuin penkillä ja pähkäilin koirapuiston etikettiä. Kuuluiko minunkin nyt mennä aidalle? Arvattavasti kuului, joten menin. Mies ei kysellyt Kanelista mitään, tarkkaili vain jonkun hetken. Sitten hän avasi portin ja päästi pienen koiransa meidän puolelle. Kyllä se pikkuisen hirvitti, mutta myöhäistä oli mitään sanoa.

No, koirat leikkivät sulassa sovussa. Vaikka toinen koira oli huomattavasti pienempi, Kaneli oli hyvin nöyrä ja alistuva. Kaiken riehumisen keskellä se vähän väliä elekielellä muistutti "Sinä ole pomo, tää on vaan leikkiä, en uhkaa asemaasi". En oikein ymmärtänyt sitä. Ainahan Kaneli esittää alamaista koiratarhassa, mutta jotenkin se oli sillä kertaa ylen huomaavainen. Ehkä se oli se musta väri… pikkukoira oli hyvin ystävällinen ja siivotapainen.

Kaveri lähti pois, oma rauha ei kuitenkaan kestänyt kauaa; pienten puolelle ilmestyi nainen beaglen kanssa. Ymmärsin jo mennä aidan vierelle juttelemaan. Ja taas kävi niin, että ilman mitään kyselyjä pikkuinen päästettiin Kanelin kanssa leikkimään.

Tämä koira oli Kanelin mielestä "turvallisempi". En vieläkään ymmärrä miksi. Kumpikin oli iloinen ja hyväluonteinen, kumpikaan ei esittänyt pomoelkeitä. Kokokin oli melkein sama. Kaneli oli kuitenkin paljon rennompi uuden tuttavuutensa kanssa (mainittakoon nyt vielä, että kumpikin tarhakaveri oli uros). Kaverukset juoksivat ja riehuivat keskenään, Kaneli selvästi nautti olostaan.

Pian ilo yltyi hillittömäksi; tarhaan tuli kaksi nuorta naista koiriensa kanssa. Ne eivät olleet kovin kookkaita, narttu oli musta ja uros vaalea, ihastuttavan näköisiä ja oloisia otuksia. Alkoi aivan tajuton riehuminen.

Beagle innostui hyppimään kokoistensa selkään, Kanelin se jätti rauhaan. Kaikki leikkivät yhdessä, mitä nyt uusimmat kaverukset vähän rähisivät keskenään. Silloin kutsuin Kanelin luokseni, en ollut täysin varma, ettei se menisi kiistelyyn mukaan.

Ylenpalttinen riemu ja leikkiminen saivat Kanelin aivan uuvuksiin. Se lysähti maahan makaamaan, ei kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, vaan paineli taas muitten mukaan riehumaan. Päättelin, että oli aika lähteä kotiin.

Vaan mitä teki Kaneli – tuo tottelevainen, palvelualtis koiranuorukainen? Otin hihnan ja kutsuin sitä. Jätkä lähtikin vauhdilla tulemaan, sitten se teki äkkipysähdyksen ja kirmasi kavereittensa perään. Olin äimänkäkenä; eihän Kaneli voi noin käyttäytyä! Mutta niin se vain teki, ei ollut kuulevinaankaan kutsuja ja käskyjä. Kyllä nolotti. Meni ihan pelleilyksi se touhu, milloin Kaneli ei riehunut kavereittensa kanssa, se lymyili beaglen omistajan takana. Beagle taas puolestaan pyöri meidän muiden luona. No, kun metsästyskoira oli satu aisoihin, Kanelikin alkoi tarkkailla touhujani. Kun se tajusi, että syötän juustopaloja vieraalle koiralle, se päätti tulla luokseni. Huh huh! Kotimatkalla jätkä laahusti kuin vanha aasi.

Kotona Kaneli oli aivan naatti, eikä sitä sinä iltana enää tarvinnut ulos viedä. Todistettavasti syyllisen jälkeen menimmekin nukkumaan.

Kaneli tykkää kytätä.

Aamulla heräsin rappukäytävästä kuuluvaan muuttometeliin. Kaneli katseli minua kysyvästi. "Hyvähyvä!" ilmoitin sille, ja koira oli ilmiselvästi tyytyväinen kun sai jatkaa löhöilyään.

Ulkona Kaneli yritti rähjätä viidelle räkyttävälle pikkukoiralle, mutta asettui nopeasti aloillensa. Päätin vaihtaa suuntaa, sillä tarkoitus oli käydä kioskilla. Saimme kolme pikkuisista pian kiinni ja vaikka ne kovasti uhosivatkin, Kaneli kulki kädessäni olevan lihapullan ansiosta mallikkaasti ohitse.

Päivä kului leppoisasti. Annoin pojan levätä. Kerran teimme pienen metromatkan Itäkeskukseen. Kaneli ihmetteli ihmisvilinää, mutta oli yhtä pelästysloikkaa lukuun ottamatta rauhallinen.

Kotona lepäiltiin. Itseasiassa otimme päiväunet. Heräsin taas mekkalaan, tällä kertaa se tuli ulkoa ja kuulosti siltä kuin hulluksi tullut traktorinkuljettaja ajelisi edestakaisin talon edessä. Ensimmäinen näkemäni asia oli taas Kanelin kysyvä katse. "Hyvähyvä!" tehosi jälleen. Ihmettelin kuitenkin itsekin moisen metelin aikaansaajaa. Moottorin äänen vielä ymmärsin, mutta mikä oli siihen sekoittuva kammottava kirskunta? En voinut rynnätä ikkunaan asiaa tarkistamaan, ajattelin, että sellainen käytös olisi ristiriidassa hyvähyvän kanssa.

Huomasin sitten ylösnoustuani, että pihalla leikattiin nurmikkoa sellaisella istuttavalla leikkurilla. Ajattelin juuri päästää Kanelin parvekkeelle tilannetta tutkimaan, mutta huoltomies sammutti koneen; työ oli tullut valmiiksi.

Enää ei ollut muuta tekemistä kuin pakata tavarat ja lähteä viemään Kanelia omaan kotiinsa. Matka sujui ongelmitta, edes Kampin vilkas terminaali ei koirapoikaa pelottanut.

Perillä Soile odotti parvekkeella Digin ja (totta kai) kameran kanssa. Kun Kaneli huomasi emäntänsä, se sekosi onnesta. Koira parkui ja kiemurteli, sisäänpääsy ei millään sujunut sen mielestä tarpeeksi vauhdikkaasti. Myös Digi oli veljensä paluusta riemuissaan. Niin se on: muualla hyvä, kotona paras.

                                  Kotiinpaluu. Soilen ottama kuva.