Kaneli liikehteli yöllä hieman rauhattomasti. Välillä se oli kerällä jalkopäässäni, useimmiten lattialla. Asuntoni ei onneksi ole kovin kuuma, mutta silti vieraani hakeutui viileimpään paikkaan raollaan olevan ikkunan alapuolelle. Viereeni se ei tullut nukkumaan.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Aamulla nousimme varhain, halusin viedä Kanelin koirapuistoon juoksemaan. Jokseenkin selvää alkoi olla, ettei sitä voinut jättää yksin päiväksi, se olisi otettava töihin mukaan. No, olihan siellä ennenkin koiria vieraillut.

Koirapuistoon tarpoi viidessätoista minuutissa. Isojen puoli oli tyhjillään, pientenosastolla berni ja vinttikoira olivat lähdössä pois. Kaneli olisi kovasti tahtonut leikkiseuraa, mutta paineli kyllä yksikseenkin kiitolaukkaa sinne, tänne ja takaisin. Kuuliaisesti se tuli aina kutsuttaessa luokseni, myös poislähtiessämme.

Tässä vaiheessa lienee syytä kertoa, ettei Kaneli ole enää aikoihin säikytellyt ohikulkevia ihmisiä leikkiinkutsuillaan. Poika käyttäytyy hyvin siivosti ja suhtautuu melkein välinpitämättömästi ohikulkijoihin. Kadulla tavattavat koirat ovat eri juttu. Digi on opettanut, että niitä kuuluu haukkua. Ei Kaneli vihainen ole, mutta räkyttää kuuliaisesti pomo-Digin ohjeiden mukaan. Koirapuistoissa Kaneli leikkii ystävällisesti kaikkien kanssa. Se on enemmän taipuvainen alistuviin kuin hallitseviin eleisiin.

Kanelin varpaat olivat tuhriutuneet aamukasteesta ja pölystä. Edessä oli siis suihkukeikka. Jätkä ei ole niistä kovin innoissaan. Sain sen kuitenkin helposti oikeaan osoitteeseen, ilmeisesti siksi, ettei raukka ymmärtänyt mistä paikasta oli kyse.

Varvashuuhtelun jälkeen kävin itse suihkussa. Sitten olikin aika lähteä töihin. Metro odotti asemalla ja matka sujui muutenkin hyvin. Alkoholia nautiskellut pariskunta ihastelli Kanelia. Olen muuten huomannut, että vain koiranomistajat ja humalaiset tulevat juttelemaan koiranulkoiluttajan kanssa. Vaan enpä minä itsekään pahemmin vieraiden kanssa ryhdy juttusille.

Päätepysäkillään odotteli linja-auto. Kaneli meni sujuvasti sisään, mutta tajusi sitten mihin välineeseen oli joutunut, eikä ilman suostutteluja halunut mennä peremmälle. Hyvin se matka kuitenkin sujui. Kaneli yritti kyllä välillä änkeä syliini. Toisinaan se taas työnsi päänsä otsaa myöteen käsivarteni alle turvaan.

Työpaikan ulko-ovista Kaneli ei ehtinyt päivän aikana saada tolkkua. Ensimmäisestä kerrasta lähtien se istahti hissin oven eteen odottamaan sisäänpääsyä. Ehkä se johtui siitä kun ovikello oli hissin vieressä. Jouduin rimputtelemaa painiketta, sillä vaihteen vuoksi avaimeni olivat hukassa.

Ihan ensimmäiseksi poju sai ruokaa. Vasta sitten esittelin Kanelille paikat ja työkavereille Kanelin. Koira käyttäytyi siivosti, ei hyppinyt eikä melskannut, nuuski vain ystävällisesti tutustumaan tulleita ihmisiä.

Kaneli käyttäytyi hyvin koko päivän. Jos en käskenyt sen odottaa, ja laittanut huoneeni ovea kiinni, se kulki mukanani joka paikkaan. Puruluun jouduin ottamaan siltä pois, kun emme päässeet sopuun siitä missä sitä saa jyrsiä. Kanelin mielestä ainoa oikea paikka oli keskellä käytävää, maton päällä. Sitä se jätkä sitten vähän vinkui. Samoin se hieman kitisi kun olisi halunut leikkiä pallolla. Jonkin verran se vaelteli itsekseen paikkoja ja ihmisiä katsomassa. Välillä se vain loikoili ja nukkui. Viikkopalaverin ajan se joutui olemaan yksinään, ei se siitäkään pahastunut. Vaan saipa tuo keksipallon lohdutuksekseen.

Tein lyhyemmän päivän liukumien puitteissa. Kotimatkalla tuli ongelmia vasta kun kuski ajoi vahingossa linja-autonsa normaalivauhdilla terävään asvaltin jyrsintäreunaa. Kuului paha rysähdys. Ihmiset pompahtivat ilmaan, niin minäkin – ja Kaneli. Onneksi koira laskeutui pehmeästi syliini. Matkustajat näyttivät pelästyneiltä, Kaneli oli kauhuissaan. Se peruutti vauhkona, ei mitään tehoa kutsuilla ja nameilla. Sen silmät huusivat:"Mikä se oli? Mikä se oli?" ja nelivetoinen jarru ilmoitti:"En tule, en, en EN!" Oli pakko ottaa kiinni pannasta ja selkäkarvoista ja kiskoa se takaisin paikalleen. Siinä jalkojeni juuressa se rauhoittui. Oli se kuitenkin loppumatkan varuillaan; ties vaikka epävakaa lattia potkaisisi vielä uudestaankin.

Ennen metromatkaa annoin Kanelin vilvoitella varjossa. Asemalla kyykimme seinän vieressä. Lähestyvän junan äänen alkaessa kuulua aloin syöttää koiralle juustopaloja. Tein saman kun oma metromme saapui. Kaneli vain vilkaisi syrjäsilmällä oranssia mökäkapistusta, mahan täyte kiinnosti sitä enemmän.

Kotona Kaneli sai ruokaa. Sitten annoin sen lepäillä parin tunnin ajan.

Seuraava osa on viimeinen. Siinä Kaneli saa uusia ystäviä ja lähtee kotiin.