Laivan keula leikkaa meren kolmiulotteiseksi pitsiksi. Spräsh, vesiryöppy lentää kaidetta korkeammalle ja pisaroi takaisin veteen. Aurinko säteilee, aluksen vierellä kulkee sateenkaaren häivähdys. Viiri räpättää raivoisasti tuulen otteessa. Kasvoilla maistuu suola.

 

Tuulen ääntä on vaikea kuvailla, se vain oudosti väpättää korvissa ja hirnuu voimantunnossaan. Se peittää alleen aluksen ja vastaan rullaavien aaltojen törmäyksen aiheuttaman tömähdyksen. Jos kumartuu lähemmäksi kuuntelemaan, voi välillä kuulla pehmeänturvallisen äänen; dsump. Tuuli on kohtalainen, mutta vakaasti kulkeva laiva tuskin keinahtelee. Vanhahan se on, valmistunut 1912, (siis samana vuonna kuin Titanic), mutta selvästi siitä on pidetty hyvää huolta.

 

merimaalaus

 

Alaspäin painuneen auringon valo kajastaa ryppyisten aaltojen läpi. Meren vihreään sekoittuu kultainen hohde. Laivan sivuilla vesi vaahtoaa myös aaltojen alla. Se näyttää melkoisen mielenkiintoiselta. Kuplamassat katoavat syvyyksiin. Perävanassa pyörteet ja ristiaallokko kamppailevat keskenään.

 

Miltä meri tuoksuu? En haista mitään. Ehkä en vain huomaa sitä, onhan se aina ollut läsnä. Tai sitten allergia terrorisoi havainnointia. Suola ja meren rehevä kasvillisuus. Jos se täytyisi nimetä, kutsuisin sitä vihreäksi suolaksi.

 

Tänään. Kokopäivän meriristeily äidin kanssa Porvooseen. Tietysti m/s J.L. Runebergilla.