Lähdimme eilen Soilen ja koirien kanssa metsään. Pehmoista lunta oli melkoisen paljon. Koska Digi halusi kotiin, jatkoin Kanelin kanssa kahdestaan lenkkiä. Metsässä Kaneli muuten saa kulkea pitkässä hihnassa ja ilman kuonopantaa.

Lähinnä rämmimme umpihangessa, vain harvoin valmiille jäljille menimme. Lunta riitti polven korkeudelle, joskus humahdin syvempäänkin kohtaan. Kaneli joutui vielä enemmän kuntoilemaan päästäkseen kulkemaan. Kovasti näytti nauttivan kahlailusta. Paljon oli mieluisia tuoksujakin tutkittavana.

Välillä pysähdyimme lepäämään ja kuuntelemaan metsän hiljaisuutta.

Oli se vaan melkoisen upea kokemus tämmöiselle kesäihmisellekin.

Tänään otimme reissun uusiksi. Jostain syystä Digi halusi taas palata kotiin, joten jäimme jälleen metsään kaksistaan. Puolentoista tunnin lenkki siitäkin tuli. Tänään emme tosin hirveästi kahlailleet. Paluumatkalla Kaneli vielä pääsi koirapuistoon kymmeneksi minuutiksi juoksentelemaan.

Kuvat ovat Soilen ottamia. Linkit johtavat hänen blogikirjoituksiinsa metsälenkeistämme. Siellä on lisää kuvia esimerkiksi Kanelin lumipallokokoelmasta ja avuliaasta Digistä, joka siivoaa ukon varpaita lumipaakuista. Ja tietysti metsän isonenäinen enkeli!

Tein viime vuoden loppupuolella löydön kirpputorilta. Nuo kolme ihanaa kirjaa maksoivat vain viisi euroa!

Keskimmäinen teos on tällä hetkellä lempikirjani. Lueskelen sitä joka ilta ennen nukkumaan menemistä. Olen aivan intona sen sisältämästä tiedon määrästä.

Taustalla olevan alkuaineiden jaksollisen järjestelmän olen joskus ostanut Heurekan kaupasta. Laminoin sen töissä ja nyt sen vakiopaikka on makuuhuoneen verhoon nojaamassa. Sitä sitten vilkuilen kun kirjassa mainitaan joku alkuaine.

Yleisindikaattorin hankin apteekista. Sillä me Soilen kanssa tutkimme eri aineiden pH-arvoja viime viikonloppuna. Koirien kanssa kun ei oikein voinut mitään puuhailla (Kanelilla silmätulehdus ja Digi-vilukissalle liian kylmää ulkona).

Niin hauskaa kuin Soilen luona onkin oleskella, niin olen kovasti kaivannut matkoillani tiedekirjaani. Vaan nyt voin ottaa sen mukaani! Sain nimittäin työkaveriltani tuollaisen ostoskärryn. Pyykkireissujen lisäksi se on oiva apu tavaroiden raahaamisessa Soilen luokse. Enää ei tarvitse kamojen painoa miettiä. Kiitos vielä uudemman kerran!

Sain toissailtana valmiiksi tämän upean panoraamapalapelin. Pientä fuskua oli teossa, sillä olin viime kerran jälkeen laittanut kuvan keskeltä poikki ja palat eri pusseihin. On nimittäin melko vaikea palapeli, minun taidoilleni ainakin.

Sain tämän Soilelta ja isältä joskus vuosia sitten. Mielikuvitusta käyttäen voin kuvitella keskustelun, jota kaupan hyllyjen välissä käytiin.

 – Otetaanko tämä?
– Liian helppo.
– Entäs toi?
– Liian helppo ja kuvakin on ruma.
– Toi?
– Muuten hyvä, mutta karsee kuva. 
– Tässä olisi tämmöinen, ei näytä helpolta.
– Hihhih, joo, se me otetaan! Abana repii tukan päästään, kun tätä kasailee.
 

 Ryömimme lumihangessa taloa tuijotellen, koska otaksuimme salapoliisien toimivan niin. Kirjoitin tärkeänä muistivihkooni ”Osoitteessa XX olevan talon ikkunassa on salaperäinen valo”. Sääli, ettei siitä havainnosta seurannut seikkailua Viisikon tapaan. Kylmyys ajoi pikkuiset seikkailijattaret lopulta kotiin.

Soilella olen, ja tänään pakkasen hieman hellitettyä, veimme Kanelin harjoittelemaan pulkan vetoa. Eka kuva on Soilen ottama.

Uljas työjuhta poseeraa.

Kunnon erätarpoja olen, halusin kuvan puiden takaa siintävästä auringosta.

Ihan kiva. Aurinko tosin paljastui urheilukentän valoiksi.

Tässä vielä vetonäyte. Tarhaa kohti mennään. Siellä Kaneli sai palkaksi juoksennella.

Kotiinlähtö eli kannanotto pakkasiin.

Nyt kun vuosi vaihtui pian onkin kevät. Näin se minun vuosiympyrälläni menee. Päivätkään eivät enää lyhene. Ihan selvä kevään merkki!

Loistavaa uutta vuotta kaikille!

Välipäivien piristykseksi keksin pyytää Soilelta Kanelia  lainaksi. Sainkin maanantai-iltana koiran mukaani. Tiistaina otin sen seurakseni töihin.

Tapansa mukaan poika otti asian rennosti, ja oli toimistolla melkein kuin kotonaan. Puruluun jämää rouskutti ja seuraili ihmisten touhuja. Tiskikone myös kovasti kiinnosti.

Olisin kyllä rajoittanut koiran liikkeitä, mutta paikalla olevat ihmiset olivat sitä mieltä, että antaa sen olla vaan ihan vapaasti. No, Kaneli otti ilon irti tilavista oloista.

Semmoista tällä kertaa. Nyt olen koiran palautusreissulla ja menen täältä aamulla töihin. Ilman karvaista kaveria.

Mutta illalla palaan tänne naapurikaupunkiin uutta vuotta juhlimaan.

Kuten arvata saattaa, Giuseppe Verdin Aida on lempioopperani. Tosin näin sen vasta nyt, mutta katsoinpa sitten kaksi eri esitystä, kirjaston hyllyistä kumpikin.

Nyt menen kaivelemaan palapelivarastoani.
Nuo punaiset kapselit ovat muuten tyrnimarjaa.

Lueskelin tässä ennen leffaa uutisia ja näin yllätyksekseni, että Pakistan virallistaa
kolmannen sukupuolen.

Korkein oikeus on määrännyt, että käyttöön otetaan transihmisiä varten 
uusi sukupuoli; hijra, joka merkitään henkilöllisyystodistuksiin. Samalla määrättiin, että tätä ihmisryhmää – johon kyseisessä maassa kuuluu arviolta 300 000 ihmistä – ei saa syrjiä.

Tiedä sitten, miten tämä uudistus asioita käytännössä muuttaa. Ehkäpä syrjintä vain lisääntyy merkinnän myötä? Entä jos joku tuntee vahvasti olevansa "toista sukupuolta", kuinka he suhtautuvat tullessaan luokitelluiksi hijroiksi? Eikö se saattaisi loukata? Pitäisikö ihmisten antaa itse (asiantuntijoiden opastuksella) määritellä oma sukupuolensa?

Artikkelin mukaan asianomaiset ihmiset kuitenkin iloitsevat näistä uutisista, joten varmaankin kyseessä on hieno asia.

Minulla ei ole tietoa, onko tämmöistä tapahtunut muualla. Tietääkö joku?

Menen huomenna Soilelle ja ostin koirille tämmöisen älypelin tuliaisiksi.

Kumpikin voi sillä pelailla, mutta luulen, ettei Digiä kauheasti innosta. Saa nähdä, voi se persous ruokanappuloita kohtaan houkutella neitiäkin.

Digi on noista kahdesta koirasta älykkäämpi, mutta toisin kuin Kaneli se ei ole innostunut uusien asioiden opettelusta ja koulutuspuuhista. Tytön intohimoinen harrastus on ulkona nuuskuttelu ja lämpöisissä paikoissa makoilu.

Naminappuloita ei Digille uskalla antaa, ne ovat Kanelin koulutussessioita varten.

Emmalle ei oikein keksi mitään viemisiä, kun se ei ole innostunut leluista, eikä voi syödä kuin erikoisruokaansa.

Lisätty 17.12.2009:

Digi odotetusti ratkaisi ongelman melko pian. Ensin se tosin tarkisti josko ruokanappula löytyisi pelilaudan alta.

Kanelille ongelma oli visaisempi. Ukko suorastaan turhautui kun nami ei heti löytynytkään. Pamautti välillä tassullaan pyörivää levyä niin, että systeemi kieppui kuin hyrrä ikään. Onnistuihan se lopulta...

Muutoinkin järjestimme koirille virikkeitä. Rakas rauniokoira-leikki, jossa kourallinen ruokanappuloita heitetään Soilen varastona toimivan saunan lauteiden, alle sai lisäväriä kun sammutin kaikki valot.

Digiä ei asia vaivannut, mutta hyvin paljon silmiinsä luottava Kaneli hieman epäröi ja haahuili. Valojen sytyttämisen jälkeen huomasimme kumpikin, että yksi ruokapala oli jäänyt löytymättä. No, koira ryntäsi sitten senkin hakemaan.

Normaalien toko- ja noutoharjoitusten lisäksi teimme Kanelille pienen jäljen pöppelikköön. Hyvin sujui äijältä jäljestys. Olin oikeastaan aika yllättynyt, ihan aloittelijoita kun olemme kaikki. Jäljen päässä koiraa odotti oma ruokakuppi ja siinä täysi annos sapuskaa.

Tielle päin rämpiessämme Kaneli toiveikkaana seurasi Soilen poistumisjälkiä, mutta sillä matkalla ei tietenkään ollut enää motivoivia ruokapaloja tarjolla.

Eläinten leikkimielinen inhimillistämin on mielestäni ihan OK. Sen sijaan ärsyynnyn eläinten ihan oikeasta inhimillistämisestä. Se touhu on typerää ja eläimelle haitallista. Lisäksi se on loukkaavaa; siis muita eläimiä* kohtaan. Eläinlajin ja -yksilön itseisarvo ei saa olla kiinni siitä kuinka paljon siihen saadaan ympättyä ihmisen omia piirteitä. Koira on upea eläin juuri siksi, että se on koira.

Näistä lähtökohdista on virkistävää lähteä lukemaan Erkki Pulliaisen kirjaa "Koiran käyttäytyminen". Olen lukenut vasta kolmanneksen kirjasta, mutta olen melko vaikuttunut sen sisältämästä tietomäärästä.

Koska kuitenkin jo nyt on mieleeni tullut kysymyksiä, ajattelin kirjata niitä ylös. Jaan mietiskelyni osiin, sillä en halua tehdä ylipitkää postausta ja kuten jo mainitsin, on kirjakin vielä kesken.

Arvostan suuresti Pulliaisen tietotaitoa, enkä halua, että näitä kommenttejani varsinaisesti kritiikkinä pidettäisiin. Kirjaa suosittelen kaikille koirien omistajille ja koirista kiinnostuneille.

Tässä nyt kuitenkin on ensimmäinen ihmettelyni. Pulliainen ei siis inhimillistä muita eläimiä, mikä on hyvä juttu. Miksi hän sitten korista kirjoittaessaan käyttää persoonapronomineja "hän" ja "he"?

* Muilla eläimillä tarkoitan tietysti tuoda julki sen, että ihminen on yksi eläinlajeista. En halua tulla sotketuksi siihen poppooseen, jonka mielestä planeettaamme kansoittaa kasvit, eläimet ja ihmiset.

Helsingin tuomiokirkko viime kesänä.

Ihan hyvä muuten, mutta käsilenkin päällystys ei ole kelvollinen. Teippi yrittää vetää sitä kieroon, mikä hieman häiritsee. Tiedän myös, että hyvin pian teipin liima "hiippailee" esiin ja tekee lenkistä tahmean. Ilman teippiä pehmusteet taas eivät kestä käyttöä.

Onneksi pyykkinarua on vielä runsaasti jäljellä, kerä oli 25 metriä pitkä... Lisäksi sain hyvän neuvon käsilenkin päällykseksi; pehmeä muoviputki pujotetaan paikalle ennen lenkin sulkemista.

Nuo mustat jutut ovat tarrakiinnitteisiä kaapelinauhoja.

Tuli tilattua Suomen Palveluskoiraliitosta oppimateriaalia (jota sitäkin yritän aina välillä lueskella). Niinpä sitten tänään tuli osteltua materiaalia jälkiliinaa varten. 

Hyi minua! Älä-osta-mitään -päivä on tänään, mutta perjantaisin minulla vaan on tapana ostaa kaikki tarvittava viikonloppua varten.

Liinan ajattelin tehdä kuuden millin polypropeenisesta pyykkinarusta. Tässä olen kyhäämässä käsilenkkiä. Meinaan tehdä sen, ja lukkopään kinnityksen, solmu+ompelu+sulatus -menetelmällä, jotta varmasti kestäisi.

Katos vaan, hakavärkki (71 mm BGB-sellainen) puuttuu kuvasta.

Ovi-ikkunatiivistettä kokeilen käsilenkin pehmustamisessa, voi olla ettei touhusta tule mitään, vaan eipä tuo pakkaus paljoakaan maksanut.

Teippi on niin ikävän väristä, että en sitä varmaan pehmusteiden kiinnitykseen käytä, mutta onpahan tuollaista hyvä olla taloudessa. Kaupasta saa varmaan valkoista ilmastointiteippiä, tai sitten käytän omaa mustaani.

Ulkona näyttää suurinpiirtein tältä...

...joten mitään ei oikein jaksa ja viitsi tehdä. Lähinnä aika kuluu nukkuessa.

Tosin olen minä melkein lukenut Kavanagh'in kirjoittaman Nurejevin elämänkerran. Siltä osin olen ihan tyytyväinen itseeni, sentään yli seitsemänsataa sivua kirjassa.

Valtaojan "Kotona maailmankaikkeudessa" on tietysti myös tullut aloitettua, on jossain puolenvälin tietämillä.