Aamu valkenee

 
– Hiljaa kaikki, minulla on kova kankkunen! kiljaisi Abana päätään pidellen. – Anteeksi sisko, hain vain jääkaapista munuaispiirakkaa ja hedelmäkakkua. Jotenkin nuo elukat kovin innostuivat metelöimään. Minullakin päätä kivistää melkoisesti, taidanpa ottaa siman!
Edellisiltana oli nautittu simaa runsain määrin ja Abanakin ryntäsi jääkaapille oivaa juomaa tavoittelemaan. – Kuules, lähdetäänpäs retkelle seikkailemaan, ehdotti Soile ja heilutteli salaperäistä pakettia kädessään. – Mikä tuo on? ihmetteli Abana silmät pyöreinä. – Kas, tässä on maustekakkusia. Niistä saamme oivan lisän eväisiimme. Lisäksi voimme ottaa…
– Älä höpötä. Mennään vaan, mutta syödään ensin aamupalaa, selitti Abana ja tarrasi kiinni näkemäänsä suklaalevyyn vapaalla kätösellään. Hän haukkasi siitä kelpo palasen ja kaatoi simaa kurkkuunsa palan painikkeeksi.
 
 

Vihdoinkin matkaan

 
Viisikon kissajäsen Emma jäi tapansa mukaan kotiin kuorsaamaan. Muut suunnistivat ulko-ovelle. Oli suurenmoista, että käytävä oli niin kapea ja sen seinistä sai horjuva-askelinen mukavasti tukea. – Nyt mennään, sanoi Soile. Ties vaikka törmäsimme salaisuuksiin ja seikkailuihin. – Joo, sepä vasta olisi jännittävää!
Digi nuolaisi Soilen paljasta kättä ja Nirppu tömisti hännällään lattiaa. Nekin kaipasivat jo mystisiä tapahtumia, kun edellisiltana olivat ihmiset vain simaa kitanneet.
Sitten kaverukset lähtivät ulos ovesta. – Siunaa ja varjele, kiljaisi Soile. Täällähän paistaa aurinko! – Varjelkoon, totta puhut sisareni, totesi Abana. – Kyllä meitä nyt onnisti.
Digi jo puuskutti kieli pitkänä kaniinien perään. Se oli täysin varma, että sinä päivänä sitä onnistaisi ja se pääsisi livahtamaan ärsyttävien töpöhäntien perään. – Ei onnistu, ilmoitti Soile ja jarrutti koiran menoa kaulahihnaan tarttumalla. Digin mieli synkkeni, ja se arveli retkestä tulevan tavattoman tylsän. Siinä se oli kovin väärässä!
 
 

Metsän halki

 
Epäluku muurahaisia kipitti polulla joka suuntaan. – Hau, sanoi pikkuinen Nirppu. – G-r-r-r! murahti Digi. Se ei todellakaan kärsinyt kohdata vieraita eläimiä omassa metsässään. Soile joutui pidättelemään sitä kaulahihnasta. – Vauhtia vain, senkin hyeenat! hän komensi.
Meri ja taivas kimmelsivät sinisinä puiden lomassa edessäpäin. – Mentäisiinkö mereen kahlailemaan? Niin olisi viileämpi ollaksemme, ehdotti Abana. – Hui, siellä on kylmää ja jotain outoa sakkiakin tuolla näkyy. Mene sinä vaan, vastasi Soile. – Minä jään tähän penkille istuskelemaan. – Jospa ensin söisimme eväitä, sanoi Abana. – Ilman muuta, yhtyi Soile ja penkoi tovin reppuaan. Esiin tuli maukasta limppua, juustoa, tomaatteja, maustekakkusia ja pari pulloa limonaadia. Hetkeen ei kulunut muuta kuin tyytyväistä maiskuttelua ja röyhtäisyjä.
 
 

Outoa väkeä

 
Syömisen jälkeen Abana meni rannalle kahlailemaan. Kaislikon takana uiskenteli yksinäinen joutsen, liejukanoja ei näkynyt missään. Vesi oli ihanan vilpoista ja pehmeää, mutta rannalla oleskeleva väki hieman hermostutti Abanaa. Pian hän suuntasikin takaisin Soilen luokse.
– Tuolla tapahtuu varmaankin jotain hämäräperäistä, kuiskasi Abana. – Kuinka niin? uteli Soile. – Kaikki tuo epämääräinen väki… siellä on vain ulkomaalaisia ja työtätekevän luokan likaisia lapsia. – Ooh! Kyllä siellä sitten varmaankin on jotain rikollista meneillään, Soile totesi varmana.
Kaverukset hiljenivät pohtimaan tilannetta. Koirat paukuttivat hännillään pölyistä maata. Mitä ihmettä nyt oikein pitäisi tehdä?
 
 

Ratkaisu

 
– Ensin tarvitsemme vahvistusta, sanoi Abana. – Annahan vähän murkinaa. Soile näytti vaivautuneelta ja oli kalpea kuin palttina kasvoiltaan. – Eh, tuota... Evästä ei enää ole.
– Miten niin ei ole? ihmetteli Abana, sillä reppuun oli pakattu melkoinen määrä ruokaa mukaan. Soile kaiveli hiekkaa kenkänsä kärjellä, nosti sitten tuohtuneena katseensa. – Nuo kelvottomat afroamerikkalaiset varastivat ne! hän puuskahti ja huitoi kohti rantaa. – Digi taisteli urhoollisesti eväitä suojellakseen, mutta niitä oli aivan liikaa. Lauma työtätekevien likaisia lapsia oli myös mukana. Inhoittavaa sakkia! – Voi ei, huokaisi Abana ja valahti penkille istumaan. – Nyt ei auta muu kuin palata takaisin kotiin. Onneksi siellä on ruoka odottamassa, Soile totesi. – Ja paljon simaa! hihkaisi Abana.
 
Varsin vankka ateria heitä kotona odottikin. Sen syötyään viisikko joi runsaasti simaa. He kävivät levolle melko myöhään ja nukkuivat kuin murmelit aamuun asti. Jätetään nyt heidät nauttimaan ansaitsemastaan unesta.