Vähän sen jälkeen kun Kaneli kuoli, näin unen.

Olin Soilen luona, istuin sohvalla, Kaneli oli lattialla edessäni. Se sai kohtauksen ja alkoi lyyhistyä kasaan. Näky aiheutti lähinnä raivoa. ”Se on jo kuollut!” ärähdin. Uni loppui siihen, enkä enää sen jälkeen Kanelia unissani nähnyt.

 
Nyt näin, keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Loppujen lopuksi.
 
 
Selityksenä kerrottakoon, että koko tiistain oli ollut kurkku kipeä. Keskiviikkona en enää mennyt töihin ja olo oli melko surkea.
 
Ekassa osassa unta olin tukehtua suussani lainehtivaan limaan. Vaikka kaksin käsin haroin sitä, en päässyt siitä eroon. Olin niin huonossa kunnossa, että lyyhistyin kadulle. Edessäni oli joku thaikoju. Vanha nainen seisoi sen vieressä ruokatarjotin käsissään. Hän luuli, että kerjäsin ruokaa ja ystävällisyyttään alkoikin ojentaa minulle ruokakippoa. Mutta minä huidoin viimeisillä voimillani kohti hänen takanaan näkyviä servettejä. ”Anna paperia, please!” anelin.
 
Toisessa osassa katsoin jotain katastrofileffaa, tosin olin itse osallisena tapahtumista. Jotain kummia pyöreitä kuvioita väreili meressä ja kohtahan jo tulikin tieto, että tsunami on tulossa. Kaikkiin iski suunnaton paniikki ja kuolemanpelko. Aloimme kiivetä epämääräisiä (koriste)kalliorappusia ylös, kohti turvaa. Koko ajan kiivetessä pelkäsin, etten ole tarpeeksi nopea. Joku takana tulevista saattaisi tarttua minuun ja heittää alas jyrkänteeltä. Pääsin kuitenkin ylös ja käännyin katsomaan uhkaavaa aaltoa.
 
Mikä pettymys! Taivaanrannassa näkyi vain lyijykynällä tekaistu suttu. Ajattelin, että onpas tosi halpa efekti sen luokan leffassa! Kertojan ääni sanoi, että kuolema iskikin selän takaa, käännyin, mutta ei siinäkään suunnassa ollut mitään mielenkiintoista nähtävää.
 
Kolmas osa saattoi edelleen olla leffan tapahtumia. Olin jossain julkisessa tilassa, ilmeisesti ostoskeskuksen eteisessä. Sinne ryöpsähti tukahduttavaa kaasua, kyseessä oli ehkä terroristihyökkäys, tosin luultavasti se oli edellisten tapahtumien aiheuttama onnettomuus. Haukoimme henkeämme ja ehdin ikävän pitkän ajan miettiä kuinka karseaa onkaan kuolla tukehtumalla. Sitten viime hetkellä joku sai suuret lasiovet auki ja saatoimme hoiperrella ulos ja hengittää. Oli todella upea tunne saada ilmaa keuhkoihinsa!
 
Jotenkin nuo edelliset ovat selvästi limaisten hengitysteiden aiheuttamia heijastumia. Lisäksi (minun mielestäni) kyseessä oli toimintaviihde, vaikka efektipuolella olikin parantamisen varaa.
 
 
Miksi en muista Kaneli-osuutta tarkasti? Olen kuitenkin varma, että halailin sitä hyvästiksi. Tunnelma oli järkyttävän surullinen, mutta jotenkin vapauttava. Jollain lailla tajusin, että olen hyväksynyt asian, päässyt eteenpäin. Mahdollisesti jopa ymmärsin, että näen unta ja että lopultakin unimaailman suojamuurit ovat murtuneet.
 
Olen täysin varma, että flunssa iski tälläkin kertaa stressin / paskafiilisten takia. Jos pää ei kestä ja ihminen vain pörheltää eteen päin, niin siinä vaiheessa keho pistää turbojarrun päälle. Minulla ainakin.
 
 "This is not the end. This is not the beginning of the end. It is the end of the beginning"
(Millennium, 1989 - hieno sci-fi-leffa John Varleyn novellista)